minä tiedän.
tiedän, mitä se on, kun kaiken musiikin ajattelu ahdistaa. kun kuuntelee kaikkea ja ei mitään ihan vain siksi, ettei tarvitsisi ajatella oman musiikin tekemistä. kun lauluääni lukkiutuu kehon sisälle, koska on vain yksinkertaisesti mahdotonta laulaa silloin, kun on paha olla. kun kaikki, mitä saa aikaiseksi, tuntuu merkityksettömältä. soitto ei kulje, mikään ei kosketa. siltä minusta on tuntunut enemmän ja vähemmän ensimmäiset opiskeluvuoteni.
nyt tuntuu kuitenkin, että olen saavuttanut jonkinlaisen käännekohdan.
tiedän vihdoin, missä haluaisin minun paikkani olevan tässä muusikoiden pienessä muurahaiskeossa. kun olen lavalla, tuntuu siltä, etten koskaan olisi missään paikassa enemmän kotonani kuin siellä, etten koskaan pysty olemaan missään enemmän oma itseni. ja se tuntuu niin helpottavalta, että tekee mieli itkeä ihan vain huojennuksesta.
ja nyt tiedän, että aina kun menettää kipinän, täytyy vain katsoa jamie cullumin pariisin zenith-konserttia tai bbc proms -konserttia heritage-orkesterin kanssa. koska se genrerajat ylittävä, kyynelkanavat täyttävä maailman onnellisin tunne, joka tuosta musiikista välittyy, on vertaansa vailla. se on uskomaton. ja sitä tunnetta tahdon välittää itsekin.
jamie cullum - high and dry @ zenith, paris
jamie cullum with the heritage orchestra
 |
| kuva lähtötilanteesta, © ihana alina |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti