oi miten turhia toiveita

ostin uusia meikkejä ja
fiilistelin ihan älyttömästi sitä, miten pyhimys ja paperi t
                 käyttävät suomen kieltä

sen sijaan iisan soundi ei vaan miellyttänyt ruger hauerin uudella levyllä

inspiroiduin siitä, miten kaikkien hyvien tekstien ei tarvitse käsitellä kinder-munia ja tinder-kuvia ja kaivopuistoa ja darraa ja pilkun jälkeisiä jatkoja,
tai jos tarvitseekin niin senkin tarinan voi kertoa rikkaalla kielellä ja uusin ilmaisuin


säveliä on rajoitettu määrä, sointujakin mutta sanoja on tuhansia ja kun ne loppuvat
voin aina keksiä lisää

sanat eivät petä, ne eivät lopu. eivät ehkä tule helposti mutta ne ovat tässä, leijailevat ympärillä.

mun täytyy vain napata ne.

with hope in your hands

ha!

ensin en kirjoita pitkään aikaan, ja sitten tarjoilen teille vain jotakin instagram-jämiä, sori !!! (ai niin saa seurata, @emskiina)

kuukausi vaihtuu taas, apua. kohta tulevat pääsykokeet ja mun sooloartistiurani ensimmäinen bändikeikka turun gongissa eli maailman legendaarisimmalla ex-klubilla. ja tietysti kaikki kouluhommat pitää palauttaa ja suoriutua solfatenteistä ja jazz-teoria-tenteistä ja alkaa lenkkeillä (=ei vain laahustaa töölönlahdella ottamassa kuvia vaan ihan oikeasti nyt täytyy alkaa juosta).

mutta muutama päivä sitten kevät päätti ihan todella liittyä mukaan keimeihin. keväässä on jotain, mitä ei koe minään toisena vuodenaikana. tuntuu kuin elämän kyydissä ajais hetken aikaa aivan törkeää ylinopeutta, keuhkot täyttyy raikkaasta ilmasta ja aurinko suoristaa selkärangan talvikyyrystä. musa alkaa kuulostaa paremmalta. peilikuva alkaa näyttää paremmalta. aamuisin herääminen alkaa tuntua paremmalta. festarien esiintyjälistaukset alkaa kuulostaa ihan tosissaan paremmalta (pori jazz i'm so yours).

elämä alkaa tuntua paremmalta.

taidan taas elää elämäni kevättä.

praha, jsi krásná

makaan kipeänä sängyn pohjalla.

joka paikkaa kolottaa, olo on kurja ja nuhainen.

mutta vuosi sitten olin prahassa. siellä oli aivan älyttömän kaunista. rasvaista ruokaa, halpoja pienpanimoja, kylmä tuuli vltavan ylittävillä silloilla ja baari, jossa oli lehmänkokoinen koira käyskentelemässä ympäriinsä ja heiluttamassa päätään folk-bändin sävelten tahtiin.

lisäksi oli myös kolmikerroksinen levykauppa, taidenäyttelyn avajaiset joihin sattumalta päädyttiin ja tupakansavua joka puolella. kentucky fried chicken jonka ruokaa en aio syödä enää koskaan uudestaan.

hyvä matka siis, kaikin puolin.

kotona

suomen hallitus taitaa olla sitä mieltä, että opiskelijan tulee tästä lähtien syödä vain tonnikalaa ja makaronia ja asua rupukämpässä.

olen kokeillut sitä ja voin todeta, että
ei onnistu enää

ylioppilaskylän lutikkalaatikoita ei turhaan kutsuta itsemurhayksiöiksi eivätkä ravintosuositukset oikein täyty makaronista. tonnikalalla on nykyään sitä paitsi jo suhteellisen paljon hintaa.

mä tarvitsen ympärilleni kauniin ympäristön, muuten pää alkaa hajota eivätkä duunit suju senkään vertaa. rakastuin tähän asuntoon ensinäkemältä, ja vaikka nyt asutankin tätä inttileskenä vielä melkoisen tovin, viihdyn kotona.

muutin pois vanhempieni luota 16-vuotiaana. olin siihen aivan totaalisesti liian nuori. ahdistuin - ruoka ei maistunut, öisin ja iltaisin itkin ja unelmakoulu ei sytyttänyt; halusin vain takaisin kotiin.

vähitellen kuitenkin opin:
mistä tahansa paikasta voi tulla koti, kunhan sinne saa välillä kutsua ystävät kylään ja seinät, lattialistat, katon, hyllyköt ja nurkat saa täyttää omilla kauneuksilla. pitää osata rakentaa pesä kaupungin outouksien ja vierauksien keskelle.

kun sen osaa, on kotona