katsoin viikonloppuna marja hintikka live -jakson, jossa käsiteltiin kuolemaa. olin jaksosta syvästi vaikuttunut ja samalla helpottunut siitä, että joku vihdoin nosti kissan pöydälle.
toki kuolemaa käsitellään taiteessa ja viihteessä laajalti - se on suosittu aihe kirjallisuudessa ja elokuvissa, tv-sarjoissa ja lauluissa. mutta muistan, kun minulle sanottiin erään sanoittajankin toimesta koulussa, että "on kaksi sanaa, joita et halua lauluissasi sanoa: toinen niistä on kuolema." ei liene siis mitenkään liioteltua sanoa, että ihmiset kaipaavat kuolemasta puhuttaessa kiertoilmaisuja ja pehmentäviä ratkaisuja.
sen olen huomannut myös omassa elämässäni viime aikoina. ystäväni, sukulaiseni ja uudet tuttavuudet ovat toki osanneet olla korvaamattomalla tavalla tukena, mutta olen selkeästi huomannut myös sen, ettei joillekin ole ollut helppoa olla kanssani tekemisissä. ymmärrän, että monet varmasti miettivät, mitä surevalle pitäisi sanoa, ettei sanoisi jotain väärin. itse olen kokenut, että sanoilla ei ole surun saapuessa kovinkaan suurta merkitystä - tärkeintä on ihan aidosti läsnäolo. koska menetettyään läheisen ei kukaan halua jäädä yksin.
mielestäni ydinpointti on se, että suru ja menetys eivät ole ongelmia, joita kukaan voisi ratkaista. mitkään sanat eivät poista kaipuuta ja ikävää. itse käyn läpi niin suuria tunteita, etten itsekään löydä sanoja niiden kuvaamisen, joten en mitenkään voi olettaa jonkun toisen löytävän niitä. älä siis yritä olla fiksu ja jakaa itsestäänselviä neuvoja, älä yritä ratkaista toisen tilannetta, älä kuvittele, että voisit poistaa ongelman ja tehdä elämästä iloista karnevaalia kertaheitolla. mutta läsnäolollasi voi olla korvaamattoman suuri vaikutus.
halaus on usein suurin apu. :-)
kuolema-aiheisen jakson suosittelen katsomaan allaolevasta linkistä:
