voisin melkeinpä luvata, ettet tiedä mitään siitä kuuluisasta junan kolinasta,
ennen kuin ollut taajamajunan kyydissä
viime viikolla matkustin keski-suomeen sukulaisten luo pitkästä aikaa. olen todennut aiemminkin, että maaseudun juna-asemilla tuntee sielun lepäävän. pasilaan saapuessa lähinnä alkaa vain psykosomaattisesti haistaa virtsan ja väljähtäneen oluen, vaikka on vielä turvallisesti junavaunun lämmössä.
junassa istuessani pidin kameraa koko ajan valmiudessa, koska tuntui, että jokaisen uuden mutkan takaa löytyi entistä upeampi maisema. laskeva aurinko värjäsi taivaan, joka heijastui niistä kuuluisista tuhansista järvistä ja alastomat puut näyttivät niin karun kauniilta. pitäisi matkustaa useammin reittejä, jotka eivät ole tuttuja tai joiden kauneuden on ehtinyt jo unohtaa. ja mikä tärkeintä, pitäisi matkustaa enemmän suomessa - täällä on niin paljon kauneutta, jota emme osaa arvostaa.
ja näinä syksyn pimeinä iltoina pitää muistaa vain pysyä kyydissä. se palkitaan.
koska vähän ajan päästä alat tuntea sen uudestaan - jonkun mutkan takaa löytyy taas se upeampi maisema.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti