school of disobedience

on tuntunut vaikealta kirjoittaa kuluneella viikolla. muutaman kerran aloitin uuden tekstin ja päädyin lopulta poistamaan kaiken kirjoittamani. tällaisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa ja varsinkin ihmisten solidaarisuudenosoitusten aiheuttamassa some-myrskyssä on tuntunut viisaimmalta vain olla hiljaa. 
mutta eilisestä päivästä en tahdo vaieta.  olimme kiasmassa katsomassa kaikki näyttelyt, ja kiasma kyllä jatkaa vahvasti lempimuseonani täällä helsingissä. nykytaiteella vain on keinoja sanoa asioita vahvemmin, yksinkertaisemmin ja fokusoituneemmin kuin muilla taiteenmuodoilla. keinoja saada minut kyseenalaistamaan koko elämäni, kaikki ne rakenteet, joihin minut on kasvatettu ja totutettu. tällaista ravistelua omaan arvomaailmaan voin suositella jokaiselle. 
ei perjantai kuitenkaan loppunut aivan niin vakaviin tunnelmiin, kun kiasmasta oli helppo suunnata viinin ja siiderin äärelle mikonkadun roasbergiin. 
on muuten ihana paikka! siinä tunnelmassa naurun on helppo pulpahtaa pintaan, vaikka kuinka kaikki muu huolettaisi. 

roasberg, mikonkatu 13
kiasmassa jani leinosen school of disobedience tammikuun loppuun saakka, demostrating minds 20.3.2016 asti

från åbo till helsingfors

istun junassa, matkalla turusta helsinkiin. olen taittanut kyseisen matkan kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. ja oikeastaan aina nauttinut matkustamisesta, siitä, että maisemat vaihtuvat uusiin.

ja luulin, että nautin nykyisin myös paikallaan olemisesta. helsingistä. olin varma, että sopeudun uuteen kaupunkiin vuodessa. että turku säilyy edelleen rakkaana, ja helsinki tuntuisi askel askeleelta enemmän kodilta.

ja toki rakastankin helsinkiä, töölöä, kruununhakaa, merta, puistoja. luulin rakastavani niitä niin paljon, ettei tämä olotila enää yllättäisi.

sillä tänään kaipaan turkua, suuresti. café artia ja sen korvapuusteja, klubin tanssilattiaa, papun margaritakannuja, juoksulenkkejä portsan mukulakivikaduilla, pöytäfutismatseja cup & pintissa, näkymää puolalanmäen huipulta ja niitä ystäviä, joiden kanssa voi hiprakassa hoiperrella kohti bar kukaa koko kadun leveydeltä siksi, koska ne kadut ovat meidän.

tiedän sen, että helsinkikin täyttyy muistoilla niin, että lopulta jokaikinen kadunkulma muistuttaa jostakin. mutta sitä odotellessa elän edelleen kahden kaupungin välitilassa, kahden kaupungin välisellä matkalla, istuttaen uutta toiseen ja repien juuriani irti toisen maaperästä.

ja juuri tänään se ei tunnu kovin helpolta.

♪ the cinematic orchestra - to build a home