menetin isäni neljä vuotta sitten
valokuvien selailu ja ajatusten kirjoittaminen ylös isäni kuolinpäivänä on muodostunut jonkinlaiseksi perinteeksi
melko aktiivisena somettajana mainitsen aiheesta usein jotenkin myös somessa,
usein se on tuntunut lopulta huomion kerjäämiseltä, mutta toisaalta olen tehnyt päätöksen puhua surustani avoimesti niin välittömissä kuin välillisissäkin kohtaamisissa ihmisten kanssa. surusta on ikään kuin tullut neutraali elämänkumppani ja tahdon kohdella sitä tunteena sen mukaisesti.
siksi en suostu antautumaan tässäkään yhteydessä suruun liittyvään häpeään, joka kolkuttelee säännöllisin väliajoin varmasti niin monen olkapäällä
suuren menetyksen jälkeen tunne-elämä on muuttunut neljässä vuodessa
kaoottisesta
kameleonttimaiseksi
tunteille antaa edelleen samoja nimiä kuin aiemmin, mutta niiden ilmenemismuodot ovat jotenkin erilaisia
välillä suru on lähempänä,
välillä se loittonee.
on viikkoja, jolloin valo lävistää lohdullaan jokaisen hereillä vietetyn tunnin.
yhtä lailla on viikkoja, jolloin suru laskeutuu kaiken ylle kuin raskas, tummanpuhuva pilviverho.
eikä se ole vaarallista.
tummanpuhuvina viikkoina
itketään,
käydään töissä,
lenkkeillään ja itketään lenkkeillessä,
tehdään ruokaa ja keitetään teetä, valutetaan vähän kyynelsuolaa myös teeveden joukkoon.
suru arkistuu,
mutta mitään vaarallista siinä ei ole.
suru on myrkkyä silloin, kun se ei pääse ulos. silloin, kun sitä ei myönnä, sen seuraan ei uskaltaudu tai sen kanssa ei ainakaan uskalla näyttäytyä.
silloin suru ryhtyy ilkikuriseksi ja vihamieliseksi. silloin se haluaa tehdä vahinkoa,
niin kuin laiminlyödyillä kumppaneilla on muutenkin tapana.
tänään soundtrack on simppeli, koruton jopa:
lord huron - the night we met
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti