ihminen ei tykkää siitä, että häntä tuijotetaan, sen olen useasti todennut.
siksi toivonkin aina ratikassa istuessani, että voisin olla näkymätön. unohtaa itseni hetkeksi kokonaan ja vain katsoa rauhassa toisia ihmisiä, heidän asujaan, ilmeitään, liikehdintäänsä ja miettiä, minne he ovat menossa. muodostaa heistä käsityksen, kuvan päähäni. mutta koska en ole vielä keksinyt keinoa, jolla voisin sulautua seinään, tyydyn vain nopeasti vilkuilemaan.
toivoisinkin nyt, että sinä muistat seuraavan kerran jonkun tuijottaessa sinua, että hän saattaa vain ihailla takkiasi tai silmiesi väriä. tai miettiä oletko taidemaalari vai posteljooni. juotko mieluummin kahvia vai teetä. millaisia vastoinkäymisiä sinä olet kohdannut. luulen, että maailma olisi parempi paikka jos antaisimme toistemme hetken aikaa tuijottaa ja ihmetellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti