kauneus on katsojan silmässä

olen kotoisin forssasta.

vaikka oikeastaan koen kylläkin olevani kotoisin en mistään, koska sukuni on levittäytynyt ympäri suomea ja olen itsekin viettänyt aina liikkuvaista elämää. oikeammin ehkä olisi sanoa siis, että olen syntynyt forssassa ja asunut siellä elämäni ensimmäiset kuusitoista vuotta.

usein tarvitsee perspektiiviä, jotta osaa suhtautua asioihin. en ole koskaan ollut forssa-vihaaja (trust me, niitä löytyy), oikeastaan koen suhtautuneeni kyseiseen kaupunkiin melko neutraalisti. mulla oli siellä erittäin hyvä lapsuus ja siellä on tapahtunut monia tosi hauskoja ja siistejä juttuja, mutta mulla oli jo pienemmästä asti kaipuu suurempiin ympyröihin ja isompiin kaupunkeihin.

mutta sitä en voi ymmärtää, että synnyinkaupunkiani kutsutaan rumaksi. 

toki kauneskäsityksiä on monenlaisia ja forssallakin on ne neuvostonharmaat kerrostalokasvonsa, mutta viime viikonloppuna kävelimme äitini kanssa loimijoen rantaa, enkä voisi mitenkään liittää sen illan maisemiin mitään negatiivisia kuvauksia. 

katsokaa nyt itse!

ennen kuin siis uskot kaikki ne hauskat vitsit, joita forssasta "helvetin tulirotkona" ja "suomen negatiivisimpana kaupunkina" kerrotaan, suosittelen käymään siellä. 

saatat yllättyä.

though my soul may set in darkness, it will rise in light

jos tuntuu, että rakkaus helsinkiin on hukassa, kannattaa käydä suomenlinnassa

toki suokissa on kaunista, mutta musta helsinki näyttää sen kaikista kauneimman itsensä lautalla paluumatkalla takaisin mantereelle

lautan sisustus on sopivan funkkis, jäälautat kopisee sen kylkiä vasten

aurinko laskee ehkä just tuomiokirkon taakse, tuulee (aivan helvetisti)

uspenskin ja tuomiokirkon tornit tappelee sun mielessä siitä, kumpi näyttää kauniimmalta tänään

voit jo melkein kuulla kirkuvat lokit ja mustien kiiltävien autojen renkaiden äänen mukulakivellä

mutta et ihan vielä, hetken on vielä meri ja rauha

tässä viime aikoina oon käynyt myös kuopiossa, ollut järjestämässä 70 hengen juhlia, kirjoittanut erinäisiä biisejä, paininut sen kanssa että tekee jatkuvasti mieli liharuokia, tutustunut aika moneen opeopiskelijaan, syönyt kolmen ruokalajin juhlaillallisen, shoppaillut uffilta neljä midihametta ja kuunnellut paljon pimeyttä ja ásgeiria

ja tietty fiilistellyt kevättä (ásgeir tekee sen musallaan helpoksi)

perjantaimiete

huomaan usein ajattelevani, että kaikki ois täydellistä, jos...

nykyään yritän pysäyttää itseni noista ajatuksista, koska miksi etsiä jotain absoluuttista? miksi odottaa, että kaikki sun elämänalueet olis balanssissa keskenään, että voisit sanoa olevas onnellinen? 

masentavaa ehkä, mutta sellaista tilannetta tuskin tulee. ja se tilanne ei varmaan ainakaan tule kestämään kauaa. 

mutta ei se olekaan yhtäkkiä enää niin masentavaa, jos lakkaat odottamasta täydellisyyttä. 

jos susta tuntuu tänään hyvältä, oo onnellinen.

vaikka saisit vaan yhden jutun sun to-do -listaltas rastitettua, oo onnellinen siitä yhdestä jutusta.

vaikka sulla ei olis unelmies miestä, oo onnellinen kaikista muista ihmisistä sun elämässäs. 

vaikka sä et tekis unelmies työtä, oo onnellinen siitä että sulla on unelmia.

vaikka et olis päässyt just the opiskelupaikkaan, oo onnellinen siitä, että sulla on vielä mahdollisuus yrittää uudelleen.

saattaa kuulostaa vähän self-helpiltä, mutta mulle toimii. aina tulee uusia murheita ja lokaa niskaan, mutta kyllä niitä ilonaiheitakin tulee lisää.

loppuun vielä parin biisin perjantailista, joka saa mut onnelliseks <3

01 FEELS - roadkill

02 white balance - girl

03 capital cities - safe and sound

04 miami horror & sarah chernoff - real slow

05 prince - i wanna be your lover

I believed in you

you told me you were gonna make it

you told me you were gonna win

and i believed it was true

yes i believed, i believed in you

tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee

tuntuu, että tuota meille hoetaan kyllästymiseen asti. jos haluat menestyä, pitää katsoa eteenpäin, suunnitella ja olla katumatta mitään, mitä olet tehnyt.

mutta entäs jos haluaisi tuntea jotakin aivan muuta kuin katumusta?

mietin pitkään, että voiko tästä kirjoittaa neutraalisti, niin, etten kuulostaisi kuspäältä. sitten tuli olo, että tästä täytyy kirjoittaa. varsinkin kun muusikkopiireissä törmää niin usein siihen tosiasiaan, että ihmisillä on hukassa luotto omaan tekemiseen ja vaatimustaso itseä kohtaan jossakin taivaassa.

mutta olen elänyt aika isojen tunteiden vuotta tässä jo jonkin aikaa. teen jälkitilityksiä perheenjäsenen kuolemasta ja pitkästä sairaudesta ja samalla yritän suoriutua arjesta parhaani mukaan. kun on käsiteltävänä suuri suru ja menetys, ei minulla ole riittänyt kapasiteettia sen miettimiseen, olenko valmistautunut jokaikiselle luennolle ja treenikerralle täydellisesti tai olenko suoriutunut tenteistä niin kuin olisin halunnut.

on pitänyt vain selviytyä. ja siitä onkin oppinut yllättävän paljon. 

kun tuntuu, että killuu omassa elämässään trapetsilla, oppii taputtelemaan itseään päälaelle jo siitä faktasta, että menin, tein ja selvisin. 

toisin sanoen tuntuu kuin olisin seurannut maailmanmenoa hetken aikaa jostain omasta kuplastani ja olen tajunnut, etten halua poistua tästä kuplasta. olen laskenut omaa vaatimustasoani tekemisiäni kohtaan, mutta samalla yrittänyt parhaani ja päättänyt, että se riittää. 

ja se on riittänyt. aikas pitkällekin nimittäin.

10-vuotiaasta lähtien haaveilin siitä, että jonain päivänä vielä asun helsingissä. kirjoitin päiväkirjoihini viisisivuisia kuvauksia elämästäni täällä ja luin niitä ennen nukkumaanmenoani, jotta muistaisin, minkä eteen tulee tehdä töitä.

siitä muutaman vuoden päästä googlettelin musiikkilukioita ja kauhunsekaisin tuntein päätin jo seiskaluokalla, että puolalanmäkeen on päästävä. 

kymmenennestä ikävuodesta, tai oikeastaan jo aikaisemminkin, katsoin emma-gaalaa ja luin rumbaa niin antaumuksella kuin nyt vähän vinksahtanut ja johonkin tosi lujasti uskova esipuberteettinen lapsi vain voi. 

murrosikäisenä hurahdettuani vaatteisiin kuljeskelin ostoskeskuksissa ja toivoin, että vielä joskus saisin tehdä väliaikaisduunina myyjän töitä jossakin liikkeessä.

lukion kakkosella matkustimme turusta bussilla helsinkiin ekskursiolle sibelius-akatemialle. sanoin silloin, että tuonne on päästävä, täällä mun on joskus oltava.

nyt tätä kirjoittaa helsingissä asuva, musiikkilukion käynyt sibelius-akatemian opiskelija, joka tienaa ruokarahat eräässä ketjuliikkeessä ja tekee samalla kaikkensa sen eteen, että joskus tekisi musiikkia työksensä. 

on vain niin, että joskus kannattaa kurkata olkansa taakse. joskus kannattaa miettiä sitä, miksi halusit tulla, kun olit kymmenen eikä aina vain sitä, miksi et ole jo niin hyvä kuin halusit olla eilen. 

toki ei pidä hukata kunnianhimoa eikä olla aina tyytyväinen vähimpään, mutta 

kiitä itseäsi edes joskus.

löysin kummisetäni innoittamana yhden supertärkeän biisin, jota nuorempana kuuntelin. bussimatkalla biisisessioista töihin tutun melodian soidessa tuntui siltä kuin olisin hetken katsonut tämänhetkistä elämääni kymmenvuotiaan itseni silmin.

ja tuntui, että se kymmenvuotias haukkoi henkeään ihastuksesta. 

"ei helvetti sä teit sen?" se olis kysynyt.

mä hymyilin siinä bussissa hiljaa ja ajattelin, että 

niin tein, 

ja olen helvetin ylpeä itsestäni.

ole pliis sinäkin ylpeä itsestäsi!

you deserve the sunshine and not the rain

you deserve the rainbow 

you've had enough pain

i wanna see you win and get it all

hey - 

i never wanna see you fall 

manfred mann's earth band - waiting for the rain

kaaos - vastakaaos

täytyy sanoa, että viime viikot on tullut elettyä melkoisissa kontrasteissa

toisaalta oon tehnyt 12-13 -tuntisia päiviä rahaduunin, biisinkirjoituksen, koulun ja muuttamisen parissa viimeisten parin viikon ajan

oon jotenkin saanut tän kaaoksen pidettyä kasassa ja pääni siinä samalla - ehkä kiitos pilateksen ja sen, että jokainen asia, jota teen, todella tuntuu mielekkäältä (paitsi myönnetään, kaappien siivoamista lukuunottamatta)

kun on pitkästä aikaa raivannut taas aikaa biisienkirjoittamiselle, on tajunnut sen, miten oikealta se tuntuu

kun saan tarpeeksi haastaa itseäni sillä saralla, tuntuu niin kuin mun aivot haluais viestiä mulle, että

tätä varten me ollaan olemassa, tähän sun tulee meitä käyttää

toisaalta viime viikonloppu vierähti savonlinnassa soolin talvipäivillä 

ja tuli tehtyä ihan mielettömän hyvien tyyppien kanssa ei-yhtään-mitään-järkevää pari päivää kellon ympäri

ja tiedättekö - 

se tuntuu aika vapauttavalta

eli miten se kaaos pysyy kasassa? 

helvetillisellä kontrollilla ja vastakaaoksella.

niin kuin viikonloppuna erään ystävän kanssa pohdittiin sitä, että välillä on rellestettävä
kaikille asioille on löydettävä se vastapari, se mitä vasten sitä peilaa

työ - loma

kontrolli - kaaos

uni - valve

eläminen - elämästä kirjoittaminen

tyhjentäminen - täyttäminen

mut nyt on kuitenkin loman aika

kuuntelen coldplayn ja chainsmokersin uutta biisiä varmaan kymmenettä kertaa -

toimii.

mitä syödä pietarissa?

 cafe ukrop

tämä oli todellinen löytö! cafe ukrop on pietarilainen pikkuketju, jolta löytyy yhteensä kolme ravintola-kahvilaa kaupungin eri puolilta. kaikki tarjottava on kasvisruokaa, usein myös vegaanista, ja esimerkiksi juomamme olivat kahvilasssa valmistettuja mehuja limsojen sijaan. kasvisburgeri toimi tosi hyvin! täytyy vain muistaa, että annoskoot eivät usein vastanneet suomalaisia ja siksi pitää huolta siitä, että nälkä todella lähtisi! 
fiilistelin tosi paljon vierailemamme nevski prospektin sivukadulla sijaitsevan ukropin sisustusta ja ilmapiiriä näin muutenkin.

matkan juhla-aterian nautimme vodka roomissa, joka tarjosi meille todella autenttisen elämyksen venäläisestä ilonpidosta. lisäksemme ravintolasalissa ruokaili kolme venäläisseuruetta, jotka tilasivat pöytään pulloittain vodkaa, söivät alkupaloja saman ajan puitteissa kuin me kolmen ruokalajin illallisen, pitivät puheita ja nauttivat liveslaavilaismusiikista, jota oli tarjolla. täytyy myöntää, että meininki hymyilytti ja muisto siitä hymyilyttää edelleen; tunnelma oli lämminhenkinen ja sympaattinen, sitä tunsi olonsa tervetulleeksi kaiken sen keskellä. 

täällä söimme stroganoffia, pelmeneitä ja blinejä kaviaarilla. maistoimme toki myös vodkaa ja jälkiruoka kuului luonnollisesti asiaan. 

vaffel

vaffel jäi mieleeni ehkä omana suosikkinani. etsimme välipalapaikkaa ennen vodka-roomissa nautittua illallista ja törmäsimme "kotimatkalla" vaffeliin. bongasimme sympaattisen kyltin kadulla ja astuimme sisään. meitä varten haettiin työporukan ainoa englannintaitoinen, palvelu oli ystävällistä ja vohveli erinomaista! söin pinaattivohvelia feta-täytteellä ja se oli kyllä herkullista! olen myös tähän paikkaan erityisen rakastunut, koska löysimme ihanan paikan aivan sattumalta.

pienpanimoelämyksiä

poikaystävälleni maistuu jos jonkinlainen pienpanimo-olut ja hifistelymallas, enkä itsekään enää ole täysin nirso mitä oluisiin tulee. tästä syystä olin tehnyt hieman taustatyötä ennen reissuamme. redrum-baarin bongasin jostakin matkablogista ja se oli kyllä erittäin viihtyisä paikka. siellä istuessa aika tuntui kuluvan kuin siivillä ja juomavaihtoehtoja olisi ollut vaikka kuinka. fiilistelimme baarin ilmapiiriä, rentoa baarimikkoa ja kirjaa lukevia asiakkaita. itse join täällä jotain vadelmaista olutta ja poikaystävän kurkkuun kulahti hunajabisse.

käväisi mielessä se, että kohtuuhintaisia vastaavan profiilin paikkoja ei helsingissä ole mitenkään liikaa, ja jotain tällaista kaipaisimmekin tänne oman kulman taakse. 

redrum bar

Nekrasova Ulitsa 26 

toisessa paikassa kävimme paikallisoppaamme opastuksessa, ja siksi nimi ja osoite vaativat hieman kaivelua. täällä ilmapiiri oli myöskin kovin viihtyisä ja täältä sai myös siideriä (jes!). useimmiten venäjällä saa kuulemma kaikista kuppiloista myös jonkinlaista ruokaa, ja näin oli myös tämän paikan kohdalla. sitä emme kuitenkaan illallisen jälkeen enää venyneet testaamaan :-D

gastrobar odnogo uma malo
Furshtatskaya Ulitsa 37

joku voisi ehkä kutsua näitä hipsterihoukuttimiksi, mutta minkä sille tekee jos tällainen urbaani ympäristö ja tarjotut oluet miellyttävät? suosittelen!