I believed in you

you told me you were gonna make it

you told me you were gonna win

and i believed it was true

yes i believed, i believed in you

tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee

tuntuu, että tuota meille hoetaan kyllästymiseen asti. jos haluat menestyä, pitää katsoa eteenpäin, suunnitella ja olla katumatta mitään, mitä olet tehnyt.

mutta entäs jos haluaisi tuntea jotakin aivan muuta kuin katumusta?

mietin pitkään, että voiko tästä kirjoittaa neutraalisti, niin, etten kuulostaisi kuspäältä. sitten tuli olo, että tästä täytyy kirjoittaa. varsinkin kun muusikkopiireissä törmää niin usein siihen tosiasiaan, että ihmisillä on hukassa luotto omaan tekemiseen ja vaatimustaso itseä kohtaan jossakin taivaassa.

mutta olen elänyt aika isojen tunteiden vuotta tässä jo jonkin aikaa. teen jälkitilityksiä perheenjäsenen kuolemasta ja pitkästä sairaudesta ja samalla yritän suoriutua arjesta parhaani mukaan. kun on käsiteltävänä suuri suru ja menetys, ei minulla ole riittänyt kapasiteettia sen miettimiseen, olenko valmistautunut jokaikiselle luennolle ja treenikerralle täydellisesti tai olenko suoriutunut tenteistä niin kuin olisin halunnut.

on pitänyt vain selviytyä. ja siitä onkin oppinut yllättävän paljon. 

kun tuntuu, että killuu omassa elämässään trapetsilla, oppii taputtelemaan itseään päälaelle jo siitä faktasta, että menin, tein ja selvisin. 

toisin sanoen tuntuu kuin olisin seurannut maailmanmenoa hetken aikaa jostain omasta kuplastani ja olen tajunnut, etten halua poistua tästä kuplasta. olen laskenut omaa vaatimustasoani tekemisiäni kohtaan, mutta samalla yrittänyt parhaani ja päättänyt, että se riittää. 

ja se on riittänyt. aikas pitkällekin nimittäin.

10-vuotiaasta lähtien haaveilin siitä, että jonain päivänä vielä asun helsingissä. kirjoitin päiväkirjoihini viisisivuisia kuvauksia elämästäni täällä ja luin niitä ennen nukkumaanmenoani, jotta muistaisin, minkä eteen tulee tehdä töitä.

siitä muutaman vuoden päästä googlettelin musiikkilukioita ja kauhunsekaisin tuntein päätin jo seiskaluokalla, että puolalanmäkeen on päästävä. 

kymmenennestä ikävuodesta, tai oikeastaan jo aikaisemminkin, katsoin emma-gaalaa ja luin rumbaa niin antaumuksella kuin nyt vähän vinksahtanut ja johonkin tosi lujasti uskova esipuberteettinen lapsi vain voi. 

murrosikäisenä hurahdettuani vaatteisiin kuljeskelin ostoskeskuksissa ja toivoin, että vielä joskus saisin tehdä väliaikaisduunina myyjän töitä jossakin liikkeessä.

lukion kakkosella matkustimme turusta bussilla helsinkiin ekskursiolle sibelius-akatemialle. sanoin silloin, että tuonne on päästävä, täällä mun on joskus oltava.

nyt tätä kirjoittaa helsingissä asuva, musiikkilukion käynyt sibelius-akatemian opiskelija, joka tienaa ruokarahat eräässä ketjuliikkeessä ja tekee samalla kaikkensa sen eteen, että joskus tekisi musiikkia työksensä. 

on vain niin, että joskus kannattaa kurkata olkansa taakse. joskus kannattaa miettiä sitä, miksi halusit tulla, kun olit kymmenen eikä aina vain sitä, miksi et ole jo niin hyvä kuin halusit olla eilen. 

toki ei pidä hukata kunnianhimoa eikä olla aina tyytyväinen vähimpään, mutta 

kiitä itseäsi edes joskus.

löysin kummisetäni innoittamana yhden supertärkeän biisin, jota nuorempana kuuntelin. bussimatkalla biisisessioista töihin tutun melodian soidessa tuntui siltä kuin olisin hetken katsonut tämänhetkistä elämääni kymmenvuotiaan itseni silmin.

ja tuntui, että se kymmenvuotias haukkoi henkeään ihastuksesta. 

"ei helvetti sä teit sen?" se olis kysynyt.

mä hymyilin siinä bussissa hiljaa ja ajattelin, että 

niin tein, 

ja olen helvetin ylpeä itsestäni.

ole pliis sinäkin ylpeä itsestäsi!

you deserve the sunshine and not the rain

you deserve the rainbow 

you've had enough pain

i wanna see you win and get it all

hey - 

i never wanna see you fall 

manfred mann's earth band - waiting for the rain