tuntuu siltä, että meidän sukupolvemme on vain jäänyt kiinni siihen kiroukseen, että valinnanvaraa on niin valtavasti. ja siihen, että elämme harhassa, jossa kaikki on mahdollista. emme osaa tarttua mahdollisuuksiimme, koska koko ajan pelottaa, että jossakin odottaa jotakin parempaa. joku koulutus tuntuu mielenkiintoiselta, mutta onko se niin mielenkiintoista, että sille kannattaa uhrata seuraavat viisi vuotta? eikö minun pitäisi osata kaikkea, jotta työllistyisin? mitä teen, ellen osaa markkinoida itseäni? miksen tiedä, minne olen menossa?
miksen vain saisi olla nuori ja tanssia joka yö auringonlaskuun ja kellahtaa lumihankeen ihailemaan taivasta ihan vain siksi, että tiedän, että mut nostetaan kyllä ylös.
siksi, ettei nosteta. ellen itse nosta itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti