kumppanuutta

 

menetin isäni neljä vuotta sitten

valokuvien selailu ja ajatusten kirjoittaminen ylös isäni kuolinpäivänä on muodostunut jonkinlaiseksi perinteeksi

melko aktiivisena somettajana mainitsen aiheesta usein jotenkin myös somessa,

usein se on tuntunut lopulta huomion kerjäämiseltä, mutta toisaalta olen tehnyt päätöksen puhua surustani avoimesti niin välittömissä kuin välillisissäkin kohtaamisissa ihmisten kanssa. surusta on ikään kuin tullut neutraali elämänkumppani ja tahdon kohdella sitä tunteena sen mukaisesti. 

siksi en suostu antautumaan tässäkään yhteydessä suruun liittyvään häpeään, joka kolkuttelee säännöllisin väliajoin varmasti niin monen olkapäällä

suuren menetyksen jälkeen tunne-elämä on muuttunut neljässä vuodessa

kaoottisesta

        kameleonttimaiseksi

tunteille antaa edelleen samoja nimiä kuin aiemmin, mutta niiden ilmenemismuodot ovat jotenkin erilaisia 

välillä suru on lähempänä,

välillä se loittonee.

on viikkoja, jolloin valo lävistää lohdullaan jokaisen hereillä vietetyn tunnin.

yhtä lailla on viikkoja, jolloin suru laskeutuu kaiken ylle kuin raskas, tummanpuhuva pilviverho.

eikä se ole vaarallista. 

tummanpuhuvina viikkoina 

itketään, 

käydään töissä, 

lenkkeillään ja itketään lenkkeillessä, 

tehdään ruokaa ja keitetään teetä, valutetaan vähän kyynelsuolaa myös teeveden joukkoon. 

suru arkistuu,

mutta mitään vaarallista siinä ei ole.

suru on myrkkyä silloin, kun se ei pääse ulos. silloin, kun sitä ei myönnä, sen seuraan ei uskaltaudu tai sen kanssa ei ainakaan uskalla näyttäytyä. 

silloin suru ryhtyy ilkikuriseksi ja vihamieliseksi. silloin se haluaa tehdä vahinkoa,

niin kuin laiminlyödyillä kumppaneilla on muutenkin tapana.

tänään soundtrack on simppeli, koruton jopa:

lord huron - the night we met

the show must be paused - myös kirjahyllyssä

niin. nii-in.

paljon on tullut mietittyä ja keskusteltua asioista, joista olisi pitänyt keskustella laajemmin ja kattavammin kauan, kauan, kauan sitten. 

oma häpeä on vaikea tunne, mutta toivon, että jokainen meistä valkoisista uskaltaisi kohdata sen viimeistään nyt. tässä ei ole kyse meidän tunteistamme, mutta samalla jonkinasteisesti kuitenkin on. häpeän omasta tiedostamattomuudestaan voi parhaimmillaan kääntää muutosta vauhdittavaksi polttoaineeksi.

olen huomannut, että monia asioiden trendiytyminen sosiaalisessa mediassa nyppii suuresti. viestin perille menemisen kannalta somemylläkkä on tietysti myös aidosti problemaattinen leviämistapa seuraajakantojen yhdenmukaisuuden vuoksi (antirasistiset vaikuttajat somettavat omassa kuplassaan, rasistinen kirjoittelu taas jatkuu tahollaan toisaalla), mutta koen, että juuri tällainen laajamittainen someliikehdintä vaaditaan, jotta informaatio leviäisi aidosti kaikkialle. 

olen itse aina kuvitellut tallaavani tätä maanpintaa etuoikeuteni tiedostaen. en ole ollut täysin sokea, mutta tiedostamani asiat ovat vaipuneet unholaan silmänräpäystä nopeammin ja sen seurauksena olen lillunut vuosikausia siinä harhakuvitelmassa, että asiat hoituvat itsestään eikä minulla ole rasismisin kitkemisen kanssa mitään tekemistä. epämukavissa tilanteissa olen ajatellut, että tämä on pian ohi enkä viitsi vaikeuttaa vuorovaikutusta puuttumalla toisten sanoihin ja tekoihin. ja kyllähän nyt vähän voi heittää myös läppää läpästä. eihän minun toiminnallani nyt voi olla merkitystä, eihän? 

huoh.

koen, että koulutusjärjestelmämme ja vanhempieni lisäksi lukeminen ja kirjat ovat kasvattaneet minut. muistan sen hetken, kun lapsena oivalsin ensimmäisen kerran, etten tule näkemään tätä maailmaa koskaan kenenkään muun kuin itseni silmin. se ajatus tuntui musertavalta. siitä lähtien olen pyrkinyt lukemaan niin paljon kuin ehdin ja koen, että lukeminen on itselleni ainoa keino "elää useampi kuin yksi elämä" ja siten ymmärtää asioita oman kokemukseni ulkopuolelta.

siksi nytkin havahtuessani omien ajatusprosessieni ja ennen kaikkea toimintani täydelliseen vajavaisuuteen palasin jälleen kirjojen pariin. mitä sellaista olen lukenut, minkä pohjalta olisi pitänyt osata toimia paremmin? mitä kirjallisuutta voisin mustilta kirjoittajilta suositella eteenpäin? mitkä kirjat ovat vieneet minua omien haitallisten ajatusrakenteideni äärelle ja edelleen kohti muutosta?

koska en ole antirasistisen tutkimuksen asiantuntija ja puhun tässä kirjoituksessa vain omista subjektiivisista kokemuksistani kirjallisuuden äärellä, linkkaan tähän alkuun varmasti monille jo niin tutun, superhyödyllisen koontilinkin, johon kehotan tutustumaan:

https://docs.google.com/document/d/1M48v50LLrmFowzHmMKgHy1UlGMtphnXhzpLLtQ8BGnM/edit?fbclid=IwAR1NZLwtP0e5c1jRu6uCreQYvjKKkHpoQSPyFGmZFzrkRwj0NU9MHsi9Ju0


mutta niin, mitä lukea?

koko hubaran ruskeat tytöt on varmasti lukulistoihin ja toivottavasti myös ruskeat tytöt -median toimintaan perehtyneille tullut vastaan ja tutuksi. itselleni hubaran kokemuksiin ja vankkumattomaan tietoon aiheesta nojaava teos oli silmiäavaava juuri suomen tilanteen ymmärtämiseksi. tärkeä muutosvoima omaan toimintaani on ollut se, että minun täytyy ensin ymmärtää ja sen jälkeen muistaa, miltä rasististen rakenteiden varjossa eläminen tuntuu. faktatieto auttaa laittamaan asioita mittasuhteisiin, mutta tunnemekanismien ymmärtäminen saa minut samalla henkilökohtaisesti pyrkimään muutokseen.

roxane gayn bad feminist taas oli kärjistyneeseen, valkoiseen feminismiin keskittyneeseen keskusteluun kyllästyneelle mielelleni paluu siihen, mistä feminismissä on oikeasti kyse. siitä ja @feminist -instagram-tilistä lähti polkuni intersektionaaliseen feminismiin tutustumisen parissa. naisena on helppo keskittyä siihen, miten patriarkaaliset toimintamallit sortavat sukupuolia, mutta todellisen tasa-arvon edellytykset koskettavat niin montaa muutakin asiaa. gay sai kirjallaan minut ymmärtämään sen, että vaikka naisena on monessa asiassa alakynnessä, se ei saa tarkoittaa sitä, etten tiedostaisi monia muita etuoikeuksiani ja toimisi niiden tasoittamisen edellyttämällä tavalla.

viimeistelin juuri myös bell hooksin teoksen the will to change, suomennettuna nimi taitaa olla mies tahtoo muuttua. hooks käsitteli kirjassaan rakkautta, miehiä ja sitä, miten kokonaisvaltaisesti patriarkaaliset rakenteet vaikuttavat myös miesten elämään ja siihen, mitkä tunteet ovat miehille sallittuja ja miten yhteiskunta antaa heidän niitä ilmaista. kuuntelin kirjan bookbeatista ja ymmärsin jatkuvasti uusia asioita sekä itsestäni että ihmisistä ja ylläpitämistämme oletuksista ympärilläni.

kun selasin romaanilistaani muutamien viime vuosien ajalta, järkytyin ymmärtäessäni valkoisten kirjailijoiden ylivallan omissa lukukokemuksissani. epätasapaino oli järisyttävä. on korkea aika kiinnittää huomiotani tähän. 

yksi vahvatunnelmaisimmista ja koukuttavimmista koskaan lukemistani romaaneista on chimamanda ngozi adichien kotiinpalaajat, englanninkielisenä teos kulkee muistaakseni nimellä americanah. tässä kirjassa oli jotenkin kaikki: mielettömän kaunis rakkaustarina, syvät ja vahvat henkilöhahmot, itselleni vieraan kulttuurin kuvausta ja koskettavia käänteitä. adichielta olen lukenut myös kirjat purppuranpunainen hibiskus ja puolikas keltaista aurinkoa. kaikista mainituista mieleeni on jäänyt vahvoja kuvia ja tunteita, joiden pariin palaan huomaamattanikin usein. adichien yhteydessä ei voi olla mainitsematta myöskään hänen kirjastaan we should all be feminists, jota on jaettu kouluissa ilmaispainoksena oppilaille esimerkiksi suomessa ja ruotsissa.

mutta jos jotakin, niin kaunokirjallisia suosituksia mustien kirjailijoiden teoksista kaipaisin itse kipeästi lisää. kesälukemistoni teema taitaa olla selvillä.

valkoisen kuplani ulkopuolelta on pakko mainita kuitenkin pakko tehdä vielä yksi nosto. luin teininä randa abdel-fattahin nuortenkirjan näyttääkö pääni tässä isolta? ajatusmaailmani muuttui ja laajeni radikaalisti tämän romaanin myötä. se on myös harvoja teoksia, jotka ylipäänsä muistan näin elävästi teinivuosiltani.

mietin pitkään, miten kirjoittaisin tästä aiheesta. miten myöntäisin oman keskeneräisyyteni, miten aloittaisin konkreettisesti yhtään mistään, kun aihe on niin valtava. lukemiseen paneutuminen tuntui mielestäni fiksulta aloituspisteeltä - tästähän minulla ehkä on sanottavaa!

ja onneksi päätin kirjoittaa, koska ymmärsin, miten marginaalisen vähän luen mustasta kulttuurista ammentavaa kirjallisuutta, värillisten kirjailijoiden tarinoita. huomaan, että olen toki lukenut intersektionaalista feminismiä käsitteleviä kirjoja - teoksia, joissa mustilla naisilla on asiantuntijaääni. mutta missä ovat heidän kertomuksensa? unelmansa, haaveensa, mielenmaisemansa? ensi vuonna tähän aikaan en saa enää havahtua siihen, että lukemani mustien kirjailijoiden teoksia voi tiivistää yhteen vaivaiseen postaukseen.

ja mikä tärkeintä:
emme saa tyytyä vain lukemaan ja teoretisoimaan. meidän täytyy oppia kuuntelemaan ja ennen kaikkea toimimaan.

* * *

postauksen soittolista:
lianne la havas - bittersweet
thundercat - existential dread
robert glasper - maiden voyage / everything in its right place

haaveilijoiden hömppää

kaksi ja puoli vuotta

ja nyt istun tässä.

en osaa selittää, miksi en ole avannut tätä alustaa vuoden 2017 jälkeen. 2017 oli toki myllerrysten vuosi, mutta se ei tunnu tarpeeksi tyhjentävältä kausaalisuhteelta kirjoittamattomuuteeni. sanoin jossain vaiheessa karanteenikevättä, että en tule selviämään tästä perustamatta blogia tai rekisteröitymättä tiktokiin. olen näköjään siis valintani tehnyt. 

tätä kirjoittamista en ole koskaan osannut tehdä tavoitteellisesti, enkä pyri siihen nytkään. tavoitteellisuus on ja saakin olla toisaalla. se on lähestyvässä maisterin tutkielmassa, se on lyhytproosassa joka tuskin koskaan näkee päivänvaloa ja eniten kaikista se on lauluissa, joiden muotoilu on viime vuosina lunastanut omassa elämässäni kiehtovuuden kuningaslajin paikan. 

välillä sitä kuitenkin herää irrallisten sanojen, irrallisten lauseiden kanssa, jotka eivät istahda edellä mainittuihin valumuotteihin. siksi tämä sivusto saa jälleen toimia noiden sanojen leposijana. kirjoittamisessa kuitenkin lopulta tärkeintä on aina se, että kirjoittaa eikä vain puhu kirjoittamisesta.

mietin pitkään omia motiivejani palata tänne. tasapainoilen jatkuvasti jo ihan vain instagramissa sen kanssa, mikä suhteeni on näihin internetin sosiaalisiin ihmeisiin. mikä minulle on yksityistä, minkä koen tarpeelliseksi jakaa ja jos koen tarvetta jakaa, mistä se tarve on peräisin. tyydytänkö tällä vain omia inhimillisen egoistisia taipumuksiani, haenko epätoivoisesti hyväksyntää vai etsinkö jotain kadotettua sosiaalista yhteyttä. skenaarioita on niin monia.

lopulta kyllästyin pyörittelyyn ja päätin, että minulle tässä on tällä hetkellä kyse yksinkertaisesti riippumattomasta kirjoittamisesta. siitä, että saan ilmaista itseäni miettimättä, kuka tahtoisi julkaista ajatukseni ja siitä, kokeeko joku toinen, että niille on tilaa.

täällä niille on tilaa.

toimikoon tämä teksti nyt jonkinlaisena introna. teeman esittelynä seuraavia variaatioita varten, valittuina valonheittiminä siihen, millainen ihminen minusta on kolmessa vuodessa kasvanut. 

aikuisempi kai? jopa äitini on jo kutsunut minua aikuiseksi:--D

 ikää on mittarissa neljännesvuosisadan verran ja elämä alkaa tuntua päivä toisensa jälkeen enemmän muistojen kerrostumalta. edelleen asioita tapahtuu ensimmäistä kertaa, mutta enenevissä määrin kadunkulmat, ihmissuhteet ja vuodenajat punovat välilleen rihmastoa, muistuttavat toinen toisistaan. siinä on käsiteltävää, johon joinakin päivinä tuntuu hukkuvansa - ja toisina päivinä taas kelluu täysin sujuvasti. 

mutta koetusta kertyy myös jonkinlaista varmuutta. enää en hätkähdä jokaista poikkipuolista sanaa, epäystävällisyyden elettä tai itsekritiikkiä. sitä kai on jo vähän paremmin perillä siitä, minkälaiseksi itsensä kokee. on helpompi piirtää muillekin omia rajojaan, kun tietää itse, missä ne kulkevat. 

aikuisempi ja varmempiko vain? hahha, niin varmaan

kaukana siitä

se ehkä onkin ollut suurin oppitunti, että sitä voi olla - ja todennäköisesti aina onkin - aivan täydellisen keskenkasvuinen ja hitusen valmiimpi samaan aikaan. toistelee samoja virheitä kerta toisensa jälkeen, syö jälkiruoan ennen pääruokaa, on kärsimätön, kirjailee kärkkäitä tekstiviestejä,

selailee huolimattomasti rivien välit silloinkin kun muut osaavat lukea sen mikä on tärkeää

osaa yksinkertaisesti todeta, että vaikka minä muutun, niin kaikkien asioiden ei tarvitse muuttua 

ja silti kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa,

kaiken ei aina tarvitse tuntua kiusalliselta,

kaiken ei tarvitse hävettää 

ja se se vasta vapauttaa

rakastan edelleen kirjoja, kirpputoreja, kukkia, merta, rantakallioita, auringonlaskuja, museoissa vaeltelua ja kaikkea sellaista haaveilijoiden hömppää

haaveilijan rinnalla olen myös monia niitä asioita, joita olen aina halunnut olla 

laulunkirjoittaja, maisteriopiskelija, artisti, laulunopettaja 

rakastan myös hesen soijatortilloita, kylmää olutta perjantaisin, keskusteluista tihkuvaa aitoutta ja haavoittuvaisuutta, riku nieminen & brändiändit -podcastia, päämäärätöntä pinterestin selailua, autolla ajamista maanteillä ja pelottavan pakkomielteisesti kaikkea norjaan liittyvää

ja kuitenkin minuun tutustuessa vaikutan varmasti joltain aivan muulta kuin siltä ihmiseltä, jota itsestäni näillä sanoilla muovailen 

yritän kuitenkin pyrkiä täällä rehellisyyteen 

niin kuin aina ennenkin 

kuuntelen kirjoittaessani aina musiikkia, joten ajattelin jakaa kunkin tekstin taustalla soineen soundtrackin. ehkä sitä kautta pääsee myös kiinni johonkin sellaiseen, jota yritän välittää

ehkä ei,

mutta musa on kuitenkin aina musaa ja hyvä musa on vielä hyvempää. heh. 

inge bremnes - naiv

frank ocean - godspeed

ólafur arnalds - saman