kaksi ja puoli vuotta
ja nyt istun tässä.
en osaa selittää, miksi en ole avannut tätä alustaa vuoden 2017 jälkeen. 2017 oli toki myllerrysten vuosi, mutta se ei tunnu tarpeeksi tyhjentävältä kausaalisuhteelta kirjoittamattomuuteeni. sanoin jossain vaiheessa karanteenikevättä, että en tule selviämään tästä perustamatta blogia tai rekisteröitymättä tiktokiin. olen näköjään siis valintani tehnyt.
tätä kirjoittamista en ole koskaan osannut tehdä tavoitteellisesti, enkä pyri siihen nytkään. tavoitteellisuus on ja saakin olla toisaalla. se on lähestyvässä maisterin tutkielmassa, se on lyhytproosassa joka tuskin koskaan näkee päivänvaloa ja eniten kaikista se on lauluissa, joiden muotoilu on viime vuosina lunastanut omassa elämässäni kiehtovuuden kuningaslajin paikan.
välillä sitä kuitenkin herää irrallisten sanojen, irrallisten lauseiden kanssa, jotka eivät istahda edellä mainittuihin valumuotteihin. siksi tämä sivusto saa jälleen toimia noiden sanojen leposijana. kirjoittamisessa kuitenkin lopulta tärkeintä on aina se, että kirjoittaa eikä vain puhu kirjoittamisesta.
mietin pitkään omia motiivejani palata tänne. tasapainoilen jatkuvasti jo ihan vain instagramissa sen kanssa, mikä suhteeni on näihin internetin sosiaalisiin ihmeisiin. mikä minulle on yksityistä, minkä koen tarpeelliseksi jakaa ja jos koen tarvetta jakaa, mistä se tarve on peräisin. tyydytänkö tällä vain omia inhimillisen egoistisia taipumuksiani, haenko epätoivoisesti hyväksyntää vai etsinkö jotain kadotettua sosiaalista yhteyttä. skenaarioita on niin monia.
lopulta kyllästyin pyörittelyyn ja päätin, että minulle tässä on tällä hetkellä kyse yksinkertaisesti riippumattomasta kirjoittamisesta. siitä, että saan ilmaista itseäni miettimättä, kuka tahtoisi julkaista ajatukseni ja siitä, kokeeko joku toinen, että niille on tilaa.
täällä niille on tilaa.
toimikoon tämä teksti nyt jonkinlaisena introna. teeman esittelynä seuraavia variaatioita varten, valittuina valonheittiminä siihen, millainen ihminen minusta on kolmessa vuodessa kasvanut.
aikuisempi kai? jopa äitini on jo kutsunut minua aikuiseksi:--D
ikää on mittarissa neljännesvuosisadan verran ja elämä alkaa tuntua päivä toisensa jälkeen enemmän muistojen kerrostumalta. edelleen asioita tapahtuu ensimmäistä kertaa, mutta enenevissä määrin kadunkulmat, ihmissuhteet ja vuodenajat punovat välilleen rihmastoa, muistuttavat toinen toisistaan. siinä on käsiteltävää, johon joinakin päivinä tuntuu hukkuvansa - ja toisina päivinä taas kelluu täysin sujuvasti.
mutta koetusta kertyy myös jonkinlaista varmuutta. enää en hätkähdä jokaista poikkipuolista sanaa, epäystävällisyyden elettä tai itsekritiikkiä. sitä kai on jo vähän paremmin perillä siitä, minkälaiseksi itsensä kokee. on helpompi piirtää muillekin omia rajojaan, kun tietää itse, missä ne kulkevat.
aikuisempi ja varmempiko vain? hahha, niin varmaan
kaukana siitä
se ehkä onkin ollut suurin oppitunti, että sitä voi olla - ja todennäköisesti aina onkin - aivan täydellisen keskenkasvuinen ja hitusen valmiimpi samaan aikaan. toistelee samoja virheitä kerta toisensa jälkeen, syö jälkiruoan ennen pääruokaa, on kärsimätön, kirjailee kärkkäitä tekstiviestejä,
selailee huolimattomasti rivien välit silloinkin kun muut osaavat lukea sen mikä on tärkeää
osaa yksinkertaisesti todeta, että vaikka minä muutun, niin kaikkien asioiden ei tarvitse muuttua
ja silti kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa,
kaiken ei aina tarvitse tuntua kiusalliselta,
kaiken ei tarvitse hävettää
ja se se vasta vapauttaa
rakastan edelleen kirjoja, kirpputoreja, kukkia, merta, rantakallioita, auringonlaskuja, museoissa vaeltelua ja kaikkea sellaista haaveilijoiden hömppää
haaveilijan rinnalla olen myös monia niitä asioita, joita olen aina halunnut olla
laulunkirjoittaja, maisteriopiskelija, artisti, laulunopettaja
rakastan myös hesen soijatortilloita, kylmää olutta perjantaisin, keskusteluista tihkuvaa aitoutta ja haavoittuvaisuutta, riku nieminen & brändiändit -podcastia, päämäärätöntä pinterestin selailua, autolla ajamista maanteillä ja pelottavan pakkomielteisesti kaikkea norjaan liittyvää
ja kuitenkin minuun tutustuessa vaikutan varmasti joltain aivan muulta kuin siltä ihmiseltä, jota itsestäni näillä sanoilla muovailen
yritän kuitenkin pyrkiä täällä rehellisyyteen
niin kuin aina ennenkin
kuuntelen kirjoittaessani aina musiikkia, joten ajattelin jakaa kunkin tekstin taustalla soineen soundtrackin. ehkä sitä kautta pääsee myös kiinni johonkin sellaiseen, jota yritän välittää
ehkä ei,
mutta musa on kuitenkin aina musaa ja hyvä musa on vielä hyvempää. heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti