tunteekohan kukaan koskaan olevansa valmis?
lähteekö joku epäröimättä kohti isoja päätöksiä?
olenko ainut,
josta yhä tuntuu, että juurihan olin lapsi?
vaikka harrastin barbieleikkejä vielä nelosluokkaan saakka (joka oli muuten tosi myöhään ja tosi noloa), silti tuntuu, että voisin palata lapsuuteen, koska joskus tuntuu, että se jäi kesken
tai teini-ikään
en koskaan vetänyt teinikännejä yläasteella, sekoilut jäivät aika vähäisiksi
silloin haaveilin vain siitä, kun on kaksikymmentä-jotain ja on poikaystävä
on opiskelut ja on aikuinen (haha! aikuisuus!)
eikö ole epäreilua, että kaiken saa elää vain kerran?
kun auton ikkunasta näkee maisemien viilettävän ohi, niin kuka muka tajuaa siinä hetkessä jäädä ihastelemaan, kuinka hienolta joku näyttää, kun se on ohi sekunnin murto-osassa?
siinä kai se onkin
elämän vaikeus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti