miten VOISIN?
no, aloitan faktoilla. vietin juuri pidennetyn viikonlopun mitä mahtavimmassa seurueessa tukholmassa. majoituimme vasastaniin, josta tuli uusi lemppari. lauantaina kierreltiin vintage-liikkeet ja second handit, sunnuntaina käytiin bonniers konsthallissa ja no sit oli myös yks coldplayn keikka friends arenalla solnassa
JOSTA EN VARMAAN TOIVU IKINÄ.
en ole oikein ikinä ymmärtänyt sellaisia fan girl -momentteja tai muutakaan aivan hysteeristä fanitusta, mutta toissapäiväisen jälkeen alan selkeästi valua itse enemmän ja enemmän sitä kohti. kun yritän sanallisesti purkaa tätä osiin, kaikki tuntuu vain ihan liian kornin kuuloiselta kun taas ilo jota koin oli niin puhdasta ja vilpitöntä.
kun a head full of dreams alkoi ja chris martin lähti juoksuun
kun lava pimeni ja valorannekkeisiin syttyi keltainen valo, jengi alkoi kiljua ja sen jälkeen yellow
kun every teardrop is a waterfall synnytti valtaisan valomeren, jossa jokainen piste oli yhtä vahvasti tunteva ihminen
charlie brown ja kyyneleiden valuminen olkapäille saakka, the scientist synnytti yhteislaulun
everglow josta on kovaa vauhtia tulossa yks elämäni tärkeimmistä biiseistä, paradise, ja huippuhetkenä on kai pakko mainita koko fix you; yhteislaulu joka peitti ajoittain chris martinin äänen alleen ja euforia ja hymyilevät kyyneleet jotka c-osa mussa synnytti
viimeiset kyyneleet ja maailman pakahduttavin onnen tunne, kun kaikki loppuu lainiin
don't ever give up
vaikka itkin jokaikisen kappaleen aikana, ne kyyneleet olivat tulosta puhtaasta onnellisuudesta.
chris martinkin sen sanoi, että
coldplayn keikalla voi kaikista miellettömyyksistä ja pahoista sekä kammottavista asioista huolimatta nähdä sen, kuinka kymmenet tuhannet ihmiset voivat olla täynnä rakkautta ja hyvyyttä.
rakkautta ja hyvyyttä, jolla tulen elämään vielä piii-iiii-iiiiiitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti