lapsena aina haaveilin siitä, että mulla olisi elämänkokemusta. että olisin itkenyt sydän rikkinäisenä ja tehnyt vaikeita päätöksiä, jotta voisin uskottavasti kirjoittaa lauluja, joilla koskettaa ihmisiä.
tänään tajusin, että nyt mulla on sitä.
mun sydän on ollut rikkinäinen, olen ollut aivan äärettömän rakastunut, olen tuntenut valtavaa surua joka vie jalat alta ja laittaa tärisemään. asiat ovat tuntuneet niin vaikeilta, että sitä tuntee hetken hajoavansa tai ainakin katsovansa omaa elämäänsä kuin ulkopuolinen, koska tuntuu siltä, ettei tätä voi tapahtua mulle.
oonko oppinut jotain suurta?
en, mutta monia pieniä asioita kylläkin. pahin asia on se, ellei ole itse tyytyväinen omiin valintoihinsa. melkein kaiken muun kanssa voi elää. on turha odottaa, että elämä olis jotenkin reilua koska sitä se ei ole. ihmiset ei ole sulle aina kivoja, vaikka sä olisit niille. mutta tuntuu paremmalta mennä iltaisin nukkumaan, kun tietää olleensa muita kohtaan hyvä. kukaan muu ei voi antaa sulle tyytyväisyyttä; ellet sä itse ole tyytyväinen omiin saavutuksiis ei kenenkään toisen kehut tunnu miltään. sulle voi tapahtua ihan mitä tahansa; voit halvaantua tai voittaa lotossa mutta kumpaakaan ei kannata pelätä tai odottaa tapahtuvaksi, muuten elämä menee ohi. se oikea voi olla olemassa jokaiselle, tai montakin, mutta et voi olettaa että se olisi helppoa. sun täytyy myös päivä toisensa jälkeen tehdä se valinta siitä oikeasta, vaikkei aina tuntuisikaan siltä.
ja jos tuntuu, että kuppi on puoliksi tyhjä tai että siellä on oikeastaan vain yksi pisara pohjalla, on sulla ainakin jotakin, mitä muuntaa lauluiksi.
kunhan vain olisi vielä se oma ääni, jolla niitä tarinoita laulaisi. kuten michael stipella tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti