tuntuu siltä, että meidän sukupolvemme on vain jäänyt kiinni siihen kiroukseen, että valinnanvaraa on niin valtavasti. ja siihen, että elämme harhassa, jossa kaikki on mahdollista. emme osaa tarttua mahdollisuuksiimme, koska koko ajan pelottaa, että jossakin odottaa jotakin parempaa. joku koulutus tuntuu mielenkiintoiselta, mutta onko se niin mielenkiintoista, että sille kannattaa uhrata seuraavat viisi vuotta? eikö minun pitäisi osata kaikkea, jotta työllistyisin? mitä teen, ellen osaa markkinoida itseäni? miksen tiedä, minne olen menossa?
miksen vain saisi olla nuori ja tanssia joka yö auringonlaskuun ja kellahtaa lumihankeen ihailemaan taivasta ihan vain siksi, että tiedän, että mut nostetaan kyllä ylös.
siksi, ettei nosteta. ellen itse nosta itseäni.
olen aivan totaalisen lumoutunut.
lumoutunut talvesta, helsingistä ja lumesta - eniten edellämainittujen yhdistelmästä. rakastan sitä, miten lumihiutaleet kiemurtelevat omituisia reittejään ennen kuin sulautuvat kadun lumipeitteeseen, rakastan lumiaurojen ääniin heräämistä aamuisin, rakastan sitä hiljaisuuden vaippaa, johon kaupunki kietoutuu lumen tulon myötä. kaikki äänet vaimenevat, kaikkialle tuntuu laskeutuvan rauha.
viikonlopun suosikkeja olivat ehdottomasti myös vuosi vuodelta kasvava lux-festivaali, vihdoin suoritettu vaatekaapin siivous ja ystävä, jonka kanssa sai pitkästä aikaa vaihtaa kuulumisia.
joululomalla aloitin taas myös frendien katselun toista kertaa. sieltä mieleen palasi uudestaan don henleyn new york minute. new york minutehan ilmaisuna tarkoittaa silmänräpäystä; kuvaa sitä sykettä, jolla asiat suurkaupungissa ottavat uusia suuntia. koen, että helsingilläkin on oma minuuttinsa, oma silmänräpäyksensä, joka tekee tästä kaupungista ainutlaatuisen.
ja ah, niin ihanan.
uv on kyllä totisesti yks mun suosikkijuhliani. vai keksitkö muka jotain parempaa kuin kokoontua hyvällä jengillä, pukeutua fiinisti, vaihtaa kuulumiset kaikkien kanssa pitkästä aikaa, kilistellä skumppaa, kävellä nousuhumalassa turun toiselle puolelle vanhalle kunnon klubille vanhan kunnon siman keikalle, kieriä keskiyöksi jokirantaan, katsoa raketteja ja juoda vähän lisää kuohuvaa sormet jäässä?
niin. en minäkään.
tähän ei tietenkään lasketa kadonnutta kangaskassia, itkuraivareita baaribaarissa, kahdeksan kilometrin kävelyä koska taksia ei vain saanut tai sitä että uusi vuosi aloitetaan aina päänsäryssä. miksi muistella vuodenvaihdoksesta niitä tyhmiä juttuja?
koska ei niitä kannata muistella menneestäkään vuodesta. tai tulevasta. käännä huomio siihen, miksi tää elämä täällä maan päällä ihan todella on helvetin siistiä.
