toiseksi viimeinen päivä
tässä kohtaa olen yleensä mielessäni muistellut kaikkea sitä hauskaa, mitä vuoden aikana on tapahtunut. olen tehnyt laskelman, ja viivan alle on aina jäänyt plus-merkkinen summa.
tänä vuonna en kuitenkaan ole siitä aivan varma.
2016 oli mielestäni outo vuosi - pimeä, raskas, poliittisesti hatara ja ahdistava. sodan ja terrorin uhka tuntuu hiipivän - ja välillä suorastaan rynnivän - eurooppaan ja suomeen, kaikkialle. suuri joukko merkittäviä muusikoita ja taiteilijoita on kuollut. donald trump voitti vaalit. ilmastouutiset ovat kaikkea muuta kuin valoisia. aleppossa tuhotaan kaikki.
ja nyt olen ehkä ensimmäistä kertaa sen ikäinen, etten enää vaan pysty sivuuttamaan tuota kaikkea.
mutta tokihan tämä vuosi oli paljon muutakin.
vastaanotettu opiskelupaikka sibelius-akatemiassa, niin monta käsittämättömän rakasta uutta tuttavuutta, ettei voi muuta kuin hymyillä
monta tanssilattialla pois tanssittua murhetta, monta halausta oikeaan paikkaan niiltä ystäviltä, jotka tietävät susta kaiken
se ainutlaatuinen turvan tunne, jonka vain he kykenevät luomaan
musiikin tekemisen riemu
soitetut keikat, uudet visiot, julkaistu musiikkivideo
tieto siitä, että ensi vuonna odottaa teoston future hitmakers -intensiivikurssi
ihminen, jonka kanssa on hyvä olla
jonka kanssa tuntee olevansa kotona, oli sitten todellisuudessa saaristossa tai mantereella, turussa tai helsingissä, suomessa tai ulkomailla
mutta silti kaiken tämän yli tulee uniin isän pysähtynyt sydän, pysähtynyt verenkierto, suljetut silmät, hiljalleen kädessäni kylmenevä kämmen
hävitty, kohtuuttoman raskas taistelu vahvempaa sairautta vastaan
rukoukset, joihin kukaan ei vastannut
toiveet, joita kukaan ei voinut täyttää
tukehduttava ja jäädyttävä suru
tunne siitä, ettei ole olemassa oikeudenmukaisuutta, kohtuullisuutta
eikä oikeastaan tunne, vaan varmuus,
ja toistaiseksi vielä viha. puhdas viha siitä, että ihmiseltä viedään kaikki, tuodaan tilalle kipu ja kärsimys, jatkuva taistelu omaa kehoa vastaan
ja sen jälkeen viedään vielä henki.
mä olen matkalla kohti hyväksymistä, mutta en tosiaan ole siellä vielä. ei mulla ole ketään kenelle olla vihainen tästä asiasta, mutta silti sitä vain on. kuolema on luonnollinen ja sen hetki on itsessään niin rauhallinen, että siinä on jotain kaunista.
mutta se ei silti tee sen hyväksymisestä helppoa.
mä en yleensä ikinä lupaa mitään
kaksi vuotta meidän perhe toivoi ja rukoili parempaa uutta vuotta, parannusta syöpään, ihmettä ja armahdusta pimeyteen
mutta me ei saatu sitä. saatiin vain toinen toistemme tuki selvitä tästä kaikesta, ja ystävien, poikaystävän, äidin ja sukulaisten tuki ja rakkaus onkin ainoa syy, miksi uskon enää mihinkään.
joten nyt lupaan rakastaa takaisin ja uskoa sen voimaan, koska mitään muuta ei ole eikä millään muulla ole merkitystä.
parempaa uutta vuotta 2017! :-)
